Logo

Naparetkeilyn historia

Ensimmäiset naparetkeläiset eivät olisi selvinneet ilman eskimoiden apua. Tarvittiin eskimoiden kokemusta ja heidän tuntemustaan Arktiksesta

Napa-alueiden eskimot, joilla ei vielä 1920-luvun alussa ollut vakinaista asuinpaikkaa, vaan elivät siellä missä riistaa riitti, ja vaelsivat jatkuvasti, ovat syntyneet naparetkeilijöiksi. Pienestä pitäen he ovat tottuneet seikkailuihin ja kovaan pakkaseen. Eskimot ovat tottuneet vaaroihin ja heillä on varma itsetuntemus ja kuoleman halveksunta on heille luonnollinen asia. Tämä on tehnyt heistä korvaamattomia avustajia naparetkillä ja tutkimuksissa. Vielä vuonna 1945 Pohjois-Grönlannin miesten keskimääräinen elinikä oli vain 30 vuotta. Useimmat menehtyivät ennemmin tai myöhemmin metsästyksen yhteydessä. Maailmankuulut naparetkeilijät kuten Kane, Haves, Hall, Nares, Peary, Astrup, eikä vähiten Knud Rasmussen, ovat tiedostaneet tämän. Ilman eskimoiden apua he eivät olisi koskaan selvinneet tästä koko maailmaa hyödyntäneestä tutkimus- ja kartoitustyöstä. Eskimot ovat asettaneet henkensä alttiiksi ratkaistessaan erilaisia tehtäviä tutkijoiden hyväksi, he ovat osoittaneet omaavansa suurta rohkeutta ja kuoleman halveksuntaa lupautuessaan auttaa muita. Eskimot ovat tappaneet riistaa ja hankkineet ruokaa retkikuntien varastojen tyrehtyessä. He löytävät saaliit silloin kun valkoinen mies on kuolemassa nälkään. Napa-alueen eskimon tullessa uudelle paikkakunnalle, hän oppii tuntemaan alueen lyhyessä ajassa ja kykenee löytämään saalista. Monet haaksirikkoutuneet ovat saaneet apua Pohjois-Grönlannin eskimoilta. Vuosina 1819 – 1830 noin 50 valaanpyyntialusta haaksirikkoutui Melvelin lahdessa jääpatojen vuoksi. Kaikki nämä miehistöt pääsivät jään yli maihin Pohjois-Grönlannin rannikolla, jossa saivat apua eskimoilta jotka antoivat heille ruokaa ja majapaikan seuraavaan kesään saakka, jolloin saattoivat jatkaa matkaansa muilla valaanpyyntialuksilla kohti Eurooppaa. Tuolloin Melvelin lahti ja Pohjois-Grönlannin rannikko oli yksi maailman suurimmista laivojen hautausmaista. Robert Pearylla oli usein mukanaan suuria eskimoryhmiä omilla retkillään, jopa 20-30 koiravaljakkoa ja 40-50 eskimoa, miehiä, naisia ja lapsia. Naiset saattoivat jopa synnyttää näiden retkien aikana. He asettivat vastasyntyneen lapsen rinnallensa nahka-anorakin alle ja jatkoivat matkaa. Vuonna 1906, jolloin Peary saavutti 87 astetta ja 14 minuuttia pohjoista leveyttä, Pearylla oli mukanaan kuusi eskimoa. Usean päivän ajan eskimot painottivat haluavansa kääntyä takaisin, sillä ruoka loppuu ja ilman pyyntimahdollisuuksia he kuolisivat nälkään. Peary halusi itsepäisesti jatkaa kohti pohjoista. Eräänä iltana, kun he olivat pystyttäneet leirinsä, tuli polareskimo Odaq, joka oli aina ollut mukana Pearyn retkillä, myös vuonna 1909 Pohjoisnavalle tehdyllä retkellä, Pearyn telttaan ja sanoi: ”Toverini haluavat kääntyä takaisin ja tiedän sinun haluavan jatkaa, lähetä heidät takaisin kohti maata, mutta minä haluan jatkaa kanssasi, jottei sinun ei tarvitse kuolla yksin, sillä ruoka loppuu.” Peary katsoi Odaqia ja sanoi: ”En minäkään halua kuolla nyt, ja siksi käännymme takaisin jotta voin saavuttaa nyt luovuttamamme tavoitteen joskus toiste.” Huhtikuun 6. päivänä vuonna 1909 he saavuttivat päämäränsä.

Peary ei olisi koskaan päässyt Pohjoisnavalle ilman polareskimoiden apua. Heidän osaamisensa ja koirien sitkeys olivat ratkaisevat tekijät. Eskimo nimeltään Odaq, joka aina seurasi Peary ja pelasti hänen henkensä, vaikutti suuresti siihen, että Robert Peary onnistui. Kaikki kuuluisat napatutkijat saavat kiittää polareskimoita siitä, että ovat tutkimustyössään onnistuneet. Robert Peary ja mulatti Henson, joka toimi hänen kokkinaan, asuivat useita vuosia polareskimoiden keskuudessa, molemmat saivat lapsia eskimonaisten kanssa. Hensonin poika Anakaq kuoli vuonna 1987, mutta Pearyn poika Karree on edelleen elossa. Hän on nyt 82-vuotias. Robert Peary teki paljon polareskimoiden hyväksi. Hän hankki muun muassa 1800-luvun lopulla ensimmäiset tuliaseet Thulen alueelle. Robert Pearyn poika Peer kuoli vuonna 1979 vanhingonlaukaukseen 39-vuotiaana. Hän asui perheineen Grönlannin pohjoisimmassa kylässä nimeltään Siorapaluk, ja häneltä jäi pieni poika. Olen kahden retken aikana tavannut Peterin ja vieraillut hänen talossaan. Peter oli yksi parhaimmista ja innokkaimmista alueen pyyntimiehistä. Olen niin ikään tavannut Matthew Hensonin lapsenlapset. Suku tulee jatkumaan muistona valkoisesta ja värillisestä miehestä, joka ensimmäisenä maailmassa pääsi Pohjoisnavalle 6. huhtikuuta 1909. Valitettavasti Matthew Hensonista ei tullut kuuluisa, sillä hän oli mulatti ja kuoli köyhänä ja unohdettuna New Yorkissa vuonna 1955. Myös Odaq ja kaksi muuta polareskimoa unohdettiin, vaikka olivat pelastaneet Robert Pearyn varmalta kuolemalta. Mutta, kiittämättömyys onkin maailman palkka.

Pentti Kronqvist